torstai 5. joulukuuta 2019

Tervemenoa marraskuu, emme jää kaipaamaan!

Marraskuut ovat harvemmin hevosenomistajan elämän parasta aikaa. Vaikka olen syntynyt marraskuussa, en voi sanoa että se olisi minunkaan lempikuukauteni. Varsinkaan tänä vuonna!

Oikeastaan kaikki alkoi jo lokakuun puolella. Nipa toi ilmeisesti tullessaan Kouvolan lokakuuun puolivälin harjoitusraveista jonkun virustaudin. Kun palasin syyslomareissulta lokakuun lopussa, löysin tarhan perältä surkeat Kamun ja Nipan, joiden takajalat olivat paksut kuin tukit. Nipa herkkänä lämminverisenä tuskin edes suostui kävelemään talliin, kun taas Kamu kunnon sotahevosten jälkeläisenä tallusteli sisälle kuin ei mitään olisikaan ollut vialla. Molempien jalat olivat paksut ja kipeät, mutta mitään haavoja tai riviin viittaavaa niistä ei löytynyt. Siinä vaiheessa oli aika selvää, että kyseessä on jalkaturvotusvirus, jollainen on joskus ennenkin meidän tallissa ollut ja silloinkin muistaakseni juuri syksyllä.

Ja tietenkin ajoitus oli niin loistava kuin vain voi: juuri paria päivää myöhemmin Kamun olisi ollut tarkoitus osallistua Harjun varsanäyttelyyn! Eiväthän ne jalat tietenkään parissa päivässä sulaneet eikä muutenkaan olisi ollut järkeä lähteä tartuttamaan tautia eteenpäin, joten ei auttanut kuin perua ilmoittautuminen. Kyllä harmitti, sillä tämä olisi ollut viimeinen mahdollinen tilaisuus esiintyä varsanäyttelyssä tänä vuonna. No, tuleehan noita näyttelyitä aina uusia, ja tärkeintä oli tietenkin saada hevoset kuntoon. Myöhemmin Kamulle nousi myös kuume, ja jalat olivat melkein kuukauden turvoksissa ennen kuin palautuivat normaaleiksi!

Kaikkein pahiten sairastui kuitenkin Nopsa, joka menetti ruokahalunsa täysin ja muuttui hyvin vaisuksi ja väsyneeksi sekä osoitti myös lieviä ähkyn oireita. Erikoista oli se, että sen jalat eivät kuitenkaan turvonneet. Eläinlääkäri kävi kahdesti Nopsaa hoitamassa kotona ja tarvittiin vielä klinikkareissu, ennen kuin tamma saatiin kuntoon. Toisaalta voisi kyllä ajatella että hyvinhän meillä on mennyt, kun hevonen on ehtinyt 6-vuotiaaksi ennen kuin joutui ensimmäisellä klinikkareissulleen!

Muutamaa päivää myöhemmin Nette alkoi osoittaa samoja oireita kuin Nopsa aiemmin ja sille nousi myös kuume. Olin jo varma, että seuraavaksi saan kuskata klinikalle Netteä, mutta se selvisi onneksi lopulta yhden päivän ruokahaluttomuudella ja kuumeella. Hevoset myös yskähtelivät satunnaisesti, mutta mitään varsinaista räkätautia niillä ei ollut. Taika selvisi vain pienellä yskällä ja Gerelle ei tullut yhtään minkäänlaisia oireita.

Nopsa surkeana ja ruokahalunsa menettäneenä.
Kuiva heinä ei maistunut ollenkaan,
lumen alta kaiveltu vihreä ruoho sentään kelpasi paremmin.

Jonakin aamuna, kun valoa alkoi taas näkyä tunnelin päässä.
Jos Nipa olikin sairauden talliin tuonut, niin se myös toipui siitä ensimmäisenä ja sen kanssa päästiin ajamaan jopa kahdet harjoitusravitkin marraskuun aikana. Ensimmäisiin harkkareihin mentiin melkein suoraan sairaslomalta, ja lisäksi aivan juuri laitetut hokkikengät jaloissa, joten hieman epävarmat olivat fiilikset. Hevonen teki kuitenkin 1.30 -sarjassa aivan asiallisen, joskaan ei erityisen innostuneen esityksen. Oltiin harkkareissa ensimmäistä kertaa ihan kahdestaan, ja ruuna toimi kaikissa tilanteissa täydellisesti. Olin siis oikein tyytyväinen reissuun!

Monilta muiltakin lähiseudun talleilta kantautui kuulumisia, että samanlaisesta taudista on kärsitty. Joku harvinaisen ikävä kulkutauti tämä siis ilmeisesti oli!

Kouvolan harkkareissa 12.11. Juoksukuvia ei ole,
 kun oltiin reissussa kahdestaan,
joten on tyytymien selfieen.

Vielä pitkään muiden hevosten tervehdyttyä kyttäilin Gereä epäluuloisena ja olin varma, että vielä se tauti siihenkin iskee. Mutta eipä se vain ole tähän päivään mennessä iskenyt, ja nyt alan jo pikku hiljaa uskoa että se ei iskekään. Marraskuun kääntyessä joulukuuksi aletaan vihdoin päästä palaamaan ihan normaaliin elämään kaikkien hevosten kanssa.

Jonkun marraskuun päivän valoisin hetki (ja maata tönkivät hevoset, aargh!)
Kamulle tuli sairastamisen takia yli kuukauden tauko ajohommiin. Lisäksi se alkoi maan jäädyttyä 
arkoa kavioitaan aivan älyttömästi. Kamulla ei ole eteenpäinpyrkimystä liikoja muutenkaan, joten ei olisi mitään järkeä lähteä ajamaan sillä jos käveleminen on muutenkin jo vaikeaa. Odotettiin siis suosiolla kunnes jalkojen turvotus oli kokonaan pois ja maa taas sula ja pehmeä.

Eipä se varsa ollut onneksi unohtanut aiemmin oppimaansa, vaan tallusteli tyynen rauhallisena lenkkinsä. Alkumatkasta mies talutti, mutta lenkin loppupuoli ajeltiin ihan kahdestaan. 

Tällä hetkellä tiet ovat aivan peilijäässä, joten sopivaa ajokeliä jälleen odotellaan. En vielä millään haluaisi kengittää varsaa hokkikenkään, mutta jos säät jatkuvat näin vaihtelevina niin muuta mahdollisuutta ei kyllä taida olla. Tavoitteena olisi kuitenkin vähitellen lisätä ajokertoja niin että niitä olisi 2-3 viikossa, ja pidentää matkaa muutamaan kilometriin. 


Rauhallinen varsa ajoherjoituksissa. 
Marraskuun viimeisellä viikolla tehtiin Nipan kanssa toinen harkkarireissu. Nyt ruuna oli jo päässyt kotonakin treenailemaan paremmin sekä totutella hokkikengitykseen. Hevosen otteet olivatkin paljon terävämmät heti lämmityksessä. Ja mukava oli huomata, että itsellekin alkaa palata edes vähän takaisin se rutiini mikä oli ajamiseen silloin kun ajoin enemmän. Toki nämä ovat vain harjoitusraveja, ja oikeissa raveissa ajaminen on sitten vielä ihan nextillä levelillä jännityksen takia. Mutta nyt kuitenkin olin rauhallinen, tein vain tarvittavat asiat ilman turhaa säheltämistä ja pystyin myös tarkkailemaan muiden valjakoiden tekemisiä sen sijaan että olisin tuijottanut vain oman ajokkini peffaa. Suunta on siis joka tapauksessa oikea!

Nipa ei tuntunut taaskaan mitenkään erityisen innokkaalta, pötki toisten mukana mutta ei osoittanut sen suurempaa kipailuviettiä. Toki sillä on takana vasta muutama reippaampi ajo, ja nyt vielä tuo sairasloma tuohon väliin, joten kyllä nuo 1.30 -vauhditkin ovat sille tässä vaiheessa ihan kunnon juoksua. Huomattavaa edistystä on kuitenkin se, että Nipa juoksee nyt täysin suorassa eikä ole enää yrittänyt omin luvin kammeta radalta pois. Nyt tarvitaan vain lisää kuntoa ja rutiinia, ja sitähän saadaa vain ajamalla! Seuraavalla kerralla uskaltaudutaan ehkä jo kovimpaan eli 1.25 -sarjaan ja sen jälkeen aletaan katsella koelähtöä!

Kouvolassa 26.11. Tässä on juoksut jo juostu
ja ollaan suihkun puolella. 

Ostin Kouvolan klinikalta koko porukalle matolääkkeet ja syöttelin ne marraskuun loppupuolella.
Hevoset ovat syöneet myös kaksi psyllium-kuuria, ja jos kelit jatkuvat lumettomina niin varmaan syöttelen vielä kolmannen kuurin joulukuussa.

Vastaanottokomitea Nette ja Nopsa pihassa, kun saavuimme harkkareista.
Nälkäiset hevoset ovat ihana näky ainakin sen jälkeen,
kun on päiväkausia taistellut saadakseen hevosensa syömään!

Jätetään siis oikein mielellämme harmaa marraskuu taakse ja siirrytään toivottavasti valoisampaa, aurinkoisempaan, lumisempaan ja terveempään joulukuuhun!


keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Äidin saappaisiin

Neten poika Gere on jotenkin varkain ehtinyt jo 8-vuotiaaksi, tai itse asiassa kohta jo 9-vuotiaaksi. Omissa silmissä se oma kasvatti säilyy kauhean pitkään "varsana", vaikka ei ikänsä puolesta olisi enää pitkään aikaan kuulunut varsojen sarjaan.

Geren kanssa on alkuvuodet otettu rauhallisesti monestakin syystä. Kun se syntyi vuonna 2011, oli itselläni meneillään juuri pahimmat ruuhkavuodet kera pienten lasten ja neljän hevosen. Opetin kyllä Geren kärryihin ajallaan ja ajoin sitä  säännöllisesti1,5-vuotiaasta asti. Kolmevuotiaana aloitin ratsastamisen. Näyttelyissäkin käytiin, jopa valtakunnallista varsanäyttelyä myöten.

Varsana Gere näytti ihan hienolta ja liikkui hyvin, mutta kolmen ikävuoden paikkeilla sitä alkoivat vaivata kummalliset ongelmat. Se laihtui eikä lihaksisto kehittynyt toivotulla tavalla hyvästä ruokinnasta ja säännöllisestä treenistä huolimatta. Liikkuminen muuttui jäykäksi ja kompastelevaksi. Huolissani esittelin ongelmiamme useammalle eläinlääkärille, mutta mitään dramaattista vikaa hevosesta ei löytynyt. Liikeongelmien syyksi paljastui takapolvien löysyys ja lukkiutuminen, joka on kai aika yleinen nuorten hevosten vaiva ja yleensä helpottuu iän ja lihaksiston kehittymisen myötä. Laihtumiselle sen sijaan ei löytynyt mitään järkevää selitystä. Ei oikeastaan voinut muuta kuin todeta että nämä on jotain tällaisia "lastenteuteja" ja antaa vain hevoselle aikaa. Se ei kyllä sinänsä ollutkaan minulle mikään ongelma, kun muitakin hevosia riitti ja sitä aikaa oli itsellä rajallisesti. Vähitellen vasta nyt viimeisen vuoden aikana ongelmat ovat helpottuneet, hevonen on alkanut pysyä sopivassa lihavuuskunnossa ja liikkuminen on parantunut. Hoikaltahan se vieläkin näyttää muihin suokkeihini verrattuna, mutta todellisuudessa taitaa olla niin päin että Gere on aikuisista hevosista se ainoa sopivassa kunnossa oleva ja muut ovat läskejä! Oma silmä vain niin helposti tottuu liian lihaviin hevosiin ja alkaa pitää niitä sopivina. Liikkuminen ei vieläkään ole niin letkeää kuin toivoisin, mutta jo valovuoden verran parempaa kuin joskus pahimmillaan! Suunta siis on selvästi kuitenkin oikea, vaikka edistyminen on ollut hidasta.

Hyvä asia on se, että hevonen on aina liikkunut mielellään, vaikka eteneminen on toisinaan ollut kankeaa. Siitä voisi päätellä, että liikkuminen ei ole tuottanut sille varsinaisesti kipua, vaan kyse on pikemminkin jäykkyydestä ja kömpelyydestä kuin kivusta.

Ravurihan Gerestä oli tarkoitus tulla, mutta vuosien treenilläkään se ei alkanut osoittaa mikäänlaisia lahjoja raviurheilun suuntaan. Ensin ajattelin, että se johtuu löysistä takapolvista ja vauhtia alkaa tulla, kun polvet vahvistuvat. Mutta niin ei vaan käynyt vaan laukka pysyi ravia mieluisampana askellajina. Geenitestin tulos varmisti asian: Gerellä on ravurille kaikkein huonoin, mutta ratsulle oikein toivottu geenityyppi CC. Sellaisen se on onnistunut saamaan, vaikka isänsä on  yksi ravipuolen kovimpia periyttäjiä, Liising. Onneksi mun hoivissa hevosille löytyy muitakin virkoja kuin raviurheilu, joten pelkäksi pihankoristeeksi ei Geren tarvitse jäädä eikä se myöskään joutunut myyntiin. Sitä paitsi sillä on ainutlaatuinen asemansa Neten ainoana elossa olevana jälkeläisenä ja siten "oman hevossukuni" ainoana mahdollisena jatkajana, joten Geren myyminen ei ole koskaan käynyt mielessäkään. Ja tuskin tämmöinen kovin haluttua kamaa olisikaan myyntimarkkinoilla, kun sekä suku että ulkonäkö ovat aika tavalliset eikä liikkeetkään millään lailla häikäisevät.

Laukkaa pellolla pari vuotta sitten.
 Tämä kiltti ori toimii jopa sänkkärilaukass kuolaimettomilla!

Silloin kun vielä yritettiin ravailla tosissaan...
Kuva harjoitusraveista.
Nette-muori kääntyy vuodenvaihteessa jo 23-vuotiaaksi, ja nyt alkaa olla oikeasti jo aika tunnustaa se tosiasia, että matkaratsun ura alkaa olla sen osalta ohi. En nyt mene vannomaan, etteikö se vielä ensi vuonnakin köpöttelisi jonkun lyhyen kisan, mutta kaikenlaisen tavoitteellisen treenaamisen aika on kyllä auttamattomasti ohi. Ensi vuoden tavoitteeksi siis otetaan, että Gere alkaisi vähitellen ottaa äitinsä paikan mun matkaratsuna!

Äidin saappaat, ne on isot! Kuva Parikkalan kisoista tältä syksyltä.

Vaikka Gere siirtyy ratsuksi niin osa treeneistä tullaan varmasti
 jatkossakin tekemään kärryillä. Kuva parin viikon takaa, kun meilläkin
 oli hetken aikaa vähän talvista.
Hevosen vaihtuminen äidistä poikaan laittaa varmasti monta treenaamiseen ja kisaamiseen liittyvää asiaa uusiksi. Osa asioista helpottuu, mutta osa puolestaan muuttuu haastavammiksi. Listailen tähän tärkeimpiä huomiotavia asioita, plussia ja miinuksia.

Ensin ne plussat:

1.Hyvä terveys

Gere on vielä suomenhevoseksi nuori hevonen ja se on ollut aina täysin terve lukuun ottamatta tuota löysien takapolvien ongelmaa. Minkäänlaista rasitusvammaa sillä ei ole kahdeksan vuoden ikään mennessä ollut eikä myöskään mitään eläinlääärin hoitoa vaativaa sairautta. Tämän hevosen kanssa ei siis ikä tule ihan heti vastaan vaan hyviä kilpailuvuosia on edessä päin hyvinkin toistakymmentä, jos terveys vain pysyy hyvänä.

2. Menohaluisuus

Gere on perinyt äidiltään eteenpäin pyrkivän luonteen. Se on aina menossa,ei jumittele tai yritä kääntyä kotiin kesken lenkin, eikä tarvitse toisten hevosten vetoapua. Sitä ei yleensä tarvitse juurikaan hoputella, vaan pikemminkin toppuutella menemästä liian kovaa. Matkakisoissa raippa ja kannukset eivät ole sallittuja, joten on ihan ehdotonta, että hevonen liikkuu "omalla moottorilla". Gere ei kuitenkaan ole yhtä helposti kuumentuva kuin äitinsä, ja se on myös suustaan paljon herkempi, joten sillä ratsastaminen on huomattavasti miellyttävämpää. Jos pitää valita, ratsastan paljon mieluummin hieman pyrkivällä hevosella kuin laiskalla. Ja jostain syystä minulle onkin siunaantunut pääasiassa niitä pyrkiviä tapauksia!

3. Hyvä pohjakunto ja fysiikka

Gereä on liikutettu ja valmennettu systemaattisesti varsasta asti. Vaikka siitä ei ollut ravuriksi, niin ravitreenin ansiosta se on saanut hyvän pohjakunnon matkaratsastusta ajatellen. Ravurin valmennuksessa varmasti yleisin virhe on se, että ei malteta ajaa peruskuntotreeniä tarpeeksi pitkään ja rauhallisesti, vaan aletaan liian nopeasti tehdä vauhtivalmennusta. Tämä vaara vaanii erityisesti lahjakkaita, nopeasti kehittyviä nuoria ravureita. Geren kanssa ei ole oikeastaan ollut edes mahdollista lisätä vauhtia, kun sitä vauhtia ei yksinkertaisesti ole ollut! Niinpä olemme tehneet paljon pitkäkestoista, mutta melko hidastempoista peruskunto- ja voimavalmennusta, ja siinä olemme tulleet luoneeksi hyvän pohjan tulevalle matkaratsun uralle!
Gerellä on omien mittauksieni perusteella varsin matalat sykkeet ja sen palautuu rasituksesta nopeammin kuin äitinsä. Lähtökohtaisestihan ori onkin fyysisesti tammaa tai ruunaa hieman kyvykkäämpi kilpahevonen, mutta toisaalta oriudessa on myös omat haasteensa, joihin palataan tuolla miinusten puolella tarkemmin.

4. Liikennevarmuus

Tässäkin asiassa Gere on äitinsä Neten kaltainen. Se ei turhan päiten kyttäile mitään postilaatikoita tai haukkuvia koiria vaan puksuttaa eteenpäin paljon sivuilleen vilkuilematta. Henkilöautojen ohitukset eivät aiheuta minkäänlaisia ongelmia. Sen sijaan isompien autojen, moottoripyörien tai muiden erikoisempien kulkuneuvojen ohituksista meillä on kohtalaisen vähän kokemusta, koska lenkkeilemme enimmäkseen rauhallisilla kyläteillä ja metsissä. Tätä täytyisi harjoitella ennen kisadebyyttiä viemällä Gereä tarkoituksella lenkeille myös vähän vilkkaampiin paikkoihin. Se ei ole myöskään muistaakseni koskaan alitellut tunneleita tai ylittänyt siltaa. Olen kyllä aina luottavainen, että se tulee pahemmistakin paikoista ainakin jos tulen alas selästä ja talutan. Mutta fiksua näitä tietenkin on harjoitella etukäteen mahdollisuuksien mukaan.
Vesiesteet eivät ainakaan ole Gerelle ongelma, jos sellaisia joskus kisoissa vastaan tulisi (ei ole kyllä vielä koskaan tullut!) sillä se rakastaa vettä, ja joskus on ollut ongelma niin päin että se ei ole halunnut tulla vedestä ollenkaan pois!

5. Rauhallinen laukka

Nette ei ole vielä kypsään 22 vuoden ikään mennessä oppinut laukkaamaan "ratsulaukkaa" siitäkään huolimatta että se on poikansa tavoin geeniensä puolesta ratsu. Nette laukkaa kyllä hyvin ja mielellään, mutta vauhtia on AINA liikaa! Rauhallinen laukka löytyy yleensä sitten, kun takana on sellaiset 40 kilometriä taivallusta. :D Kisoissa emme useinkaan ole Neten kanssa laukanneet ollenkaan, vaan menneet koko reissun ravilla, mikä toki ei ole ihanteellinen ratkaisu sen enempää hevoselle kuin ratsastajalle. Rauhallinen laukka olisi molemmille todennäköisesti vähemmän kuluttavaa. Tässä asiassa Gere on onneksi aivan toisenlainen kuin äitinsä. Se on alusta asti osannut laukata rauhallisesti, joskin ensimmäisten vuosien ajan laukka oli hyvin kulmikasta ja kömpelöä löysien takapolvien vuoksi. Viimeisen vuoden aikana, kun meillä on ollut ratsastuskenttä käytössä, ollaan saatu kehitettyä laukan laatua huiman paljon paremmaksi! Maastossa Gerekin tuppaa innostumaan ja  laukkaamaan hitusen liian kovaa, mutta ei kuitenkaan sellaista hillitöntä kiitolaukkaa kuin mammansa. Tämän syksyn ohjelmaan meillä on Geren kanssa kuuluneet säännölliset laukkatreent oman kylän raviradalla. Tavoitteena on löytää tasainen ja pitkäkestoinen matkalaukka, jota voisi jatkaa useamman kilometrin yhtäjaksoisesti. Tällä hetkellä laukkaharjoituksemme ovat 1,5 km + 1,5 km pituisia, välissä palauttelevat kävelyt ja hölkkäilyt. Tästä pikku hiljaa pyritään pidentämään matkaa ja hidastamaan vauhtia niin että voisimme laukata jopa 10 kilometriä yhteen menoon. 

6. Lastaaminen ja matkustaminen

Gere muistuttaa äitiään myös siinä, että se on ollut aina helppo lastattava ja hyvä matkustaja. Sen voi lastata ja purkaa yksin ja se on trailerissa rennosti kuin toisessa kodissaan. Mitään pitkiä reissuja se ei ole kylläkään tehnyt vaan pisimmät matkat ovat olleet käyntejä Lappeen tai Kouvolan raviradoilla eli alle 100 kilometriä suuntaansa. Näitä reissuja on kuitenkin tehty vuosien ajan säännöllisesti ja paljon. En usko, että pitemmätkään reissut tuottavat mitään ongelmaa. Gere kyllä viihtyy trailerissa niin kauan kuin nenän edessä on ruokaa. :)

7. Hyvä juominen 
Tämä on paremman laukkaamisen lisäksi se toinen selkeä plussa äitimuoriin verrattuna. Gere juo paljon ja mielellään sekä ennen lenkkiä että sen jälkeen. Välillä tuntuu, että se juo jopa liikaa, ja karsinakin on sitten aina aamulla sen näköinen, että on kyllä juotu! Mutta matkaratsastuksen kannalta hyvä juominen on tietenkin valtavan selkeä plussa. Nette oli kisauransa alussa toivottoman huono juomari, ja muutaman ensimmäisen kisareissun aikana se ei juonut pisaraakaan! Hieman se kehittyi vuosien mittaan ja rupesi juomaan, mutta vieläkin se saisi juoda paljon enemmän. Lyhyemmillä matkoilla juomattomuus ei haitannut, mutta pitemmissä kisoissa on oikeasti elintärkeää, että hevonen juo. Geren kanssa ei ole koskaan harjoiteltu lenkin varrella tapahtuvia huoltoja juottoineen ja viilennyksineen, ja tämä täytyykin laittaa tehtävien asioiden listalle ennen ensimmäistä kisaa. Siihen kuitenkin luotan, että maaliin päästyään se ryystää palautusjuomansa hyvällä halulla. 


Laukkatreeneihin valmistautumassa raviradalla.
Gerelle onneksi sopii äidin Trekker-matkaratsastussatula,
kun etukaarta säätää vähän kapeammalle.

Reipas ratsu treeneihin lähdössä.

Juominen on matkaratsulle elintärkeää!
Gerelle on onneksi juoma maistunut aina hyvin.

Mutta sitten ne miinukset:

  1. Oriin hormonit ja niiden aiheuttamat haasteet
Tämä on ehdottomasti se eniten mietityttävä asia! Gere on ori, ja vaikka se on kotona kiltti eikä sen käytös juuri ruunasta poikkea, niin vieraiden hevosten seassa kisapaikalla tilanne voi olla täysin toinen! Gere ei ole mikään "karjas" ori, eikä myöskään kovaleukainen jyrä kuten suomenhevosoriit joskus, vaan herkkä ja kiltti. Iloinen ja leikkisä se on ja voi joskus hirnua, keulia tai huitoa etujalalla, mutta ei sen käsittelyssä ole koskaan ole ollut mitään todellista ongelmaa. Uskon, että hevosen käsissä pysyminen ei ole sinänsä ongelma, mutta mietityttää minkä verran vieraiden hevosten ja esimerkiksi kiimaisten tammojen läheisyys vaikuttaa hevosen sykkeisiin? Vaikka sykkeet olisivat kotona kuinka matalat, niin mitäpä iloa siitä on jos ne kisapaikalla pomppaavat pilviin kun ori haistaa kiimaisen tamman tai näkee toisen oriin?
Mutta nämä asiat ovat sellaisia jotka eivät oikeastaan selviä muuten kuin menemällä kisoihin kokeilemaan. Ensimmäisten kisojen areenaksi pitänee valita jokin entuudestaan tuttu paikka, jossa tiedän olevan tilaa niin ettei tarvitse olla ihan kylki kyljessä muiden hevosten kanssa. Jos lähtöpaikalla on kovin ruuhkaista, voi aina jättäytyä odottamaan ja startata vasta pahimman ruuhkan mentyä, sillä lähtömerkistä on 15 minuuttia aikaa startata matkaan.
Ja ainahan on sitten olemassa myös se pysyvämpi ratkaisu - ruunaus. Sitä en kuitenkaan vielä ole tekemässä, jos ei ole aivan pakko. Gere on tosiaan oma kasvattini toisessa polvessa ja oman hevossukuni ainoa mahdollinen jatkaja, joten haluaisin ainakin saada siitä jälkeläisen tai kaksi ennen mahdollista ruunausta.

2. Vähäinen kokemus porukassa liikkumisesta

Gere on lenkkeillyt suurimman osan elämästään aina yksin. Joskus harvoin se on päässyt lenkille oman tallin toisen hevosen kanssa, mutta täysin vieraiden hevosten kanssa se on ollut liikkeellä vai hyvin satunnaisesti. Silloin kaikki on kyllä sujunut ihan hyvin ja pienien alkupörhistelyjen jälkeen ori on kulkenut kauniisti niin jonon keulilla kuin hännilläkin. Matkakisoissa voi toki jättäytyä kulkemaan yksin, mutta käytännössä välillä tulee tilanteita että on "pakko" kulkea muiden hevosten porukassa ainakin lyhyempiä matkoja.
Yksin tai porukassa kulkemisessa on molemmissa puolensa. Porukassa liikkuminen on hevosen mielestä varmasti mielekkäämpää, ja kuluuhan se matka nopeammin omaltakin osalta, kun on juttuseuraa. Toisaalta yksin ratsastaessa voi valita vauhdin itse, ja tulee myös seurattua reittimerkintöjä paremmin kun huomio ei mene jutteluun. Joskus on tullut nimittäin ratsastettua porukalla harhaan, kun kaikki keskittyivät vain mielenkiintoiseen keskusteluun. :)
Oriin kanssa täytyy varmasti itse olla hyvin skarppina, ettei pääse syntymään tilannetta jossa ollaan muiden hevosten keskellä liian ahtaassa paikassa. Eikä semmoisia tilanteita toki pitäisi päästää syntymään minkään hevosten kanssa, sillä kyllä tammat ja ruunatkin voivat hermostua, jos ollaan liian lähekkäin vieraiden lajitovereiden kanssa.

3. Liikeongelmat

Tämä on oriuden lisäksi se toinen suuri huoli! Nette-muorin kanssa ei ole koskaan tarvinnut olla huolissaan hevosen liikkumisesta. Se on liikkunut aina hyvin ja notkeasti eikä ikäkään ole tuonut juurikaan muutosta asiaan vaan edelleen se 22-vuotiaana porskuttaa eteenpäin yhtä letkeästi kuin nuoruudessaan.  Neten kanssa ole koskaan tarvinnut miettiä, päästäänkö läpi alku- tai lopputarkastuksista vai ei. Sen esittäminen ei ole myöskään koskaan vaatinut mitään erityistä taitoa, sen kun on vain jotenkin hälkytellyt siinä vierellä niin hevonen on kyllä juossut. Geren kanssa juttu onkin täysin toinen! Sen liikkeiden osalta en ole ollenkaan varma, kelpuutetaanko niitä edes lähtötarkastuksessa, saatikka sitten maaliin saavuttaessa. Ehkä itse asiassa isompi ongelma on tuo lähtö, sillä Geren liike yleensä vain notkistuu mitä enemmän kilometrejä on takana. Mutta tämäkin on nyt sellainen asia joka ei oikein selviä muuten kuin menemällä sinne kisoihin ja kokeilemalla, mitä mieltä eläinlääkäri asiasta on. Ja tässä vaaditaan nyt ihan uudenlaista taitoa ja oppimista myös itseltä, että osaa valmistella hevosen tarkastuksiin parhaalla mahdollisella tavalla ja myös saada sen esittämään liikkeensä niin hyvin kuin tuosta hevosesta vain irtoaa. Kisoihin on nyt kuitenkin lähdettävä nöyränä ongelmat tiedostaen ja varustautuen siihen, että reissu voi tyssätä jo siihen ensimmäiseenkin tarkastukseen.

Nette Parikkalan kisoissa lopputarkastuksessa, hoitaja esittää.
4. Kömpelyys

Tämä asia on myös aika isosti huolestuttava juttu verrattuna Nette-muoriin. Vaikka Nette on ulkoiselta olemukseltaan etupainoinen, niin se on hämmästyttävän ketterä liikkumaan maastossa. Koskaan se ei ole parinkymmenen yhteisen ratsastusvuoden aikana kompastunut tai kaatunut. Yhden ainoan kerran se on kellahtanut ojan pohjalle, ja silloinkin syynä oli ojan reunan pettäminen eikä hevosen kömpelyys. Geren kanssa tämäkin asia menee uusiksi, sillä se on varsinainen kömpelys ja vähän väliä vaarassa mennä turvalleen. Läheltä piti- tilanteita on ollut lukemattomia, mutta ainut varsinainen kaatuminen on tapahtunut ratsastuskentällä, missä teimme reilu vuosi sitten varsinaisen kuperkeikan! Tuon tapauksen jälkeen hevosen liikkuminen on parantunut paljon ja kompuroinnit vähentyneet, mutta kyllä niitä edelleen silloin tällöin sattuu. Geren kanssa ei siis tosiaankaan voi samalla tavalla vain rennosti jättäytyä matkustelemaan kuin Neten kanssa, vaan on autettava sitä säilyttämään tasapainonsa hankalammissakin maastoissa.

 5. Huono rehunkäyttökyky

Gere on kaikista tähän astisista hevosistani ainut, joka ei ole hyvä rehunkäyttäjä. Asia on aiheuttanut itselleni paljon päänvaivaa. Kun on aina tottuntu taistelemaan hevosten ylipainoa vastaan, on kovin kummallista kun käsissä onkin yhtäkkiä yksilö, joka on jatkuvasti turhan hoikka vaikka kuinka koitat syöttää, hoitaa ja madottaa. Enkä kyllä oikeastaan löytänyt asiaan mitään viisasten kiveä jolla hoikan saisi lihomaan. Mitkään erikosruokinnat eivät tuoneet tilanteeseen kummoistakaan parannusta, mutta sitten hevonen yhtäkkiä ilmeisesti vain aikuistui ja alkoi säilyttää lihansa ihan tavanomaisella ruokinnalla.
Mietityttää kuitenkin, mitä tapahtuu, jos ja kun hevosen treeniä kovennetaan ja aletaan mennä oikeasti pitkiä ja rankkoja kisoja. Säilyttääkö se kuntonsa vai alkaako laihtua liikaa? Jos noiden muiden kysymysmerkkien osalta asiat selviävät sillä tavalla positiivisesti että kilpailemaan ylipäätään päästään, niin Geren kanssa ei ole kyllä tarkoitus jäädä mihinkään 1. tai 2. tason kisoihin junnaamaan. Tai ensi vuonnahan nuo tasot poistuvat käytöstä ja palataan taas seura/alue/kansallinen jaotteluun. Mutta siis kuitenkin, Geren kanssa tavoitteet ovat siinä tapauksessa palon korkeammalla kuin äitimuorin kanssa, joka oli jo 17-vuotias kun aloitimme kisaamisen. Gerellä on iän ja muun fysiikan puolesta mahdollisuudet edetäpaljon pitemmälle, 80-100 km kisoihin asti. Tiedän, että sillä tasolla ei paljon suomenhevosia ole näkynyt, mutta mitään estettä ei ole, etteikö vielä voisi näkyä.
Toisaalta matkaratsastuksessa raskaita treenejä ei tehdä kovin tiheään tahtiin ja välissä on paljon lepoa. Kilpailujakin on harvoin ja kisojen väliin jää aina vähintään viikkojen, usein kuukausien palautumisaika. Siinä on siis kyllä ihan hyvin aikaa kerätä mahdolliset meneteyt kilot takaisin.  Toivotaan siis, että rehunkäyttökyky ei tule muodostumaan oriin kisauraa rajoittavaksi tekijäksi.


Joten: nyt sitten seuraavana tavoitteena on pyrkiä selvittämään, miten paljon nuo miinuksen meidän suorituksia todellisuudessa haittaavat ja miten haittoja pystyisi minimoimaan. Osa asioista ei oikein selviä muuten kuin uskaltautumalla kilpailuihin ja kokeilemalla, miten siellä sujuu. Kipaan ei ole vielä ilmestynyt ensi vuoden kisakalenteria, mutta heti kun se sinne ilmestyy, otetaan sieltä tavoitteeksi joku kisa jota kohti lähdetään tähtäämään. 


Talvi meni menojaan ja nyt meillä näyttää taas tältä...



keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Nipan toiset harjoitusravit

Nipankin kanssa vietettiin tuossa vähän aikaa sitten vuosipäivää, vaikka erillistä postausta ei siitä tullutkaan kirjoiteltua. Tämän postauksen päätähtenä on joka tapauksessa Nipa, sillä aiheena on ruunan toiset harjoitusravit jotka juostiin eilen Kouvolassa.

Alkukesällä olleiden ensimmäisten harkkarien jälkeen on kotona treenattu kohtalaisen ahkerasti ja monipuolisesti, mutta radalla olemme käyneet vain yhden ainoan kerran. Silloin meillä ei ollut hiittikaveria ja kovin kummoista vauhtia Nipa ei Savitaipaleen harjoitusradalla ottanut, joten hieman epävarmalla fiiliksellä lähdettiin eilen matkaan.

Edellisissä harkkareissa Nipa lähti matkaan hyvin epävarmasti ja juoksi koko matkan hieman vinossa. Treeneissä se on tuntunut nyt suoremmalta ja suoruutta on pyritty edistämään jumppaamalla, hieromalla ja venyttelelemällä, mutta päätin silti ottaa mukaan murphy-silmälapun eli vain toiselle puolelle laitettavan silmälapun, jolla voisi edistää hevosen suoruutta tarvittaessa. En laittanut sitä vielä lämmitykseen, mutta lämmittelyn jälkeen päätin kuitenkin lisätä sen varustukseen varsinaisen juoksun ajaksi. Tosin jälkeen päin tajusin, että oli laittanut sen juuri väärälle puolelle, hyvä minä! Siihen nähden Nipa juoksi kyllä hyvinkin suorassa ja muutenkin meininki oli nyt jo aivan erilainen kuin edellisissä harkkareissa. Ihan kuin ruuna olisi nyt vasta herännyt jostain unestaan ja muistanut että ai niin, tää olikin TÄTÄ hommaa!

Olin ilmoittanut Nipan edelleen vaatimattomasti vain 1.35 -sarjaan, samaan missä viimeksikin olimme. Osallistujia oli 8 kappaletta ja meillä lähtörata 5. Tällä kertaa lähtö onnistui hyvin ilman haparointeja  ja ajoin johtavan rinnalle. Nipa on kyllä mahtavan kiva siitä, että se menee juuri sitä vauhtia mitä pyydät eikä jää turhia painamaan. Hieman sitä täytyi pidellä, mutta ei mitenkään hartiavoimin tarvinnut roikkua niin kuin suomenhevosten kanssa usein. Tällä kertaa myös lähdön vauhdinjako oli paljon mukavampi kuin viimeksi, sillä ihan alkua ja loppua lukuun ottamatta mentiin melko tasaisesti sitä 1.35-vauhtia, mitä oli tarkoituskin mennä.

Nipa näyttää tuossa jotenkin paljon isommalta kuin muut!
Kierroksen jälkeen olin siis jo kivasti tuudittautunut siihen että hyvin menee mutta menköön, ja näin sitä körötellään parijonossa maaliin saakka. Kunnes tultiin varikkoportin kohdalle! Nipa on juossut tuolla Kouvolan radalla elämässään jo niin paljon, että kyllähän se tasan tarkkaan tietää, missä kohdassa portti on. Portin kohdalla se yhtäkkiä hyppäsi radan verran ulospäin, ja enhän minä ehtinyt sitä millään estää kun en ollut varautunut. Sain aika äkkiä ruunan takaisin menosuuntaan, mutta ennätimme siinä menettää paikkamme parijonossa toisella radalla. Loppumatka juostiin sitten kolmannella radalla, ja siinä tulimme maaliin saakka kolme hevosta rinnakkain.

Ärsytti tuo turha venkoilu, mutta muilta osin olin Nipan esitykseen tosi tyytyväinen! Tuo vauhti oli sille ihan hölkkää, se oli paljon suorempi kuin viimeksi (siitä väärällä puolella olleesta lapusta huolimatta) ja palautui nopeasti. Vähän kuraisina, mutta tyytyväisenä siis lompsimme radalta pois ja Nipa pääsi suihkuun ja sen jälkeen traileriin heiniä syömään siksi ajaksi kun minä ja apulaiseni kävimme syömässä Kouvolan tallikahvion aina yhtä hyvän lounaan.

Katoksilla juoksun jälkeen.
Seuraavat harkkarit juostaan kahden viikon päästä, ja silloin mennään viittä sekuntia kovempaansarjaa sekä silmälappu vaihdetaan toiselle puolelle, ja itse tiedän olla paremmin hereillä portin kohdalla!


tiistai 8. lokakuuta 2019

Kamun ensimmäinen vuosi meillä

Kamu-varsa on kuulunut meidän tallin porukkaan nyt vuoden verran. Tässä ensimmäinen yhteinen vuosi kuvakertomuksena. Kuvien laatu ei aina päätä huimaa, pahoittelut siitä! Mutta ehkä sisältö on kuitenkin niiden laatua tärkeämpi. :)

Kaikki alkoi lokakuussa 2018, kun ajoimme ystäväni kanssa toiselle puolelle Suomea, Pohjanmaalle, ja lastasimme trailerin kyytiin puolivuotiaan oripojan, josta olin tehnyt kaupat ja maksanut varausmaksun jo alkukesällä. 


Varsa osoitti heti järkevyytensä matkustamassa kaikessa rauhassa monen tunnin reissun ja asettumalla heti rauhassa uuteen kotiinsa heinien ääreen.


Kamu sai tarhakaveriksi 9-vuotiaan lämppäriruuna Nipan, joka oli saapunut tallille vain reilua viikkoa aikaisemmin.


Kamua oli käsitelty ennen meille tuloa hyvin vähän, mutta tätä poikaa eivät uudet asiat paljon hetkauta! Esimerkiksi kahden puolen kiinni seisomisesta tai kahisevasta sadeloimesta ei sen mielestä kannattanut tehdä mitään sen suurempaa numeroa. Ainoa asia, mistä vähän jouduttiin neuvottelemaan, oli takajalkojen nostaminen.


Koska perushoitotoimenpiteiden opiskeluun ei kauan aikaa mennyt, päästiin hyvin pian jo sovittelemaan valjaita päälle. Ison hevosen valjaat olivat vielä liian suuria, joten kaverini shettis lainasi omansa alkuharjoitteluun.


Syksy oli lämmin ja melko kuivakin, joten hevoset saivat olla laitumilla peräti marraskuulle saakka, mikä oli tietenkin hyvä varsan liikunnan kannalta.


Talven tullen alettiin harjoitella pikkuhiljaa myös ohjasajoa. Kuolaimet eivät alkuvaiheessa olleet oikein mieluinen juttu!


Välillä käytiin myös talutuslenkeillä ja tutustuttiin mahdollisuuksien mukaan kaikenlaisiin kulkunevoihin, joita myöhemmin lenkeillä tullaan kohtaamaan.


Talvella koitti sekin päivä, kun soviteltiin ensimmäistä kertaa kärryjä perään, aluksi vain tallin käytävällä. Nipaa ihmetytti kovasti, kun kärryt laitettiinkin kaverille eikä sille itselleen. :)


Ihan vielä ei kuitenkaan lähdetty kärryjen kanssa lenkille, vaan Kamu sai juoksennella vapaana pelloilla ja metsässä Nipan mukana.


Välillä poseerattiin kevätauringossa. :)


Huhtikuun neljäntenä päivänä kamu täytti vuoden ja otettiin tietysti synttärikuvat. Näyttelyyn menoa harkittiin, mutta päätettin kuitenkin jättää vielä menemättä talvikarvaisen ja kovin takakorkean pojan kanssa.


Kevät eteni ja jatkettiin vapaana lenkkeilyjä pelloilla sekä tietenkin odoteltiin vihreää ruohoa ja laidunkautta!


Kevätauringossa oli mukava ottaa päikkärit Nipa-sedän vahtiessa lähettyvillä. :)


Keväällä Kamulle sopivat jo ison hevosen valjaat ja full-kokoiset suitset. Toukokuun lopussa koitti jännittävä hetki, ihka ensimmäinen ajo kärryillä! Ensimmäisistä ajokerroista ei saatu kuvia, kun kaikki paikalla olevat kädet olivat kiinni Kamun ohjissa tai talutusnaruissa.


Toukokussa totuteltiin vihreään ruohoon ja pudoteltiin tavikarvaa sekä lenkkeiltiin edelleen vapaana.


Tämä Instagramissa julkaisemani, mieheni ottama kuva oli innoittanut jopa erään  taidemaalarin maalaamaan sen pohjalta taulun!


Kesällä pääasiassa laidunnettiin. Laidun oli rehevä ja pojat saivat lisärehuja, mutta Kamu ei silti päässyt lihomaan nopean kasvun takia. Syksyllä korkeutta oli omien mittausten mukaan jo noin 160 cm.


Ajo-opetusta jatkettiin harvakseltaan kesän aikana. Miehen kanssa kahdestaan ohjasajettiin, ja niinä parina kertana kun saatiin kolmas ihminen paikalle avuksi niin laitettiin kärryjä perään.


Syksyyn mennessä ohjasajo sujui jo niin hyvin, että pystyttiin tekemään Kamun kanssa jo pieniä maastolenkkejä kahdestaan. Käytiin myös kentällä tutustumassa puomeihin ja pikku esteisiin. Siitä touhusta ei näköjään ole tullut yhtään kuvaa. Myös liinassa juoksemisen alkeita harjoiteltiin silloin tällöin, sekä tehtiin lastausharjoituksia mahdollista syksyn näytteyreissua varten.


Tätä kirjoitettaessa laidunkausi jatkuu vielä, vaikka syötävää ei laitumilla kovasti enää olekaan. Pojat ovat olleet vielä öitäkin ylkona, tarpeen mukaan loimitettuina.


Neljännelle ajokerralle lokakuussa uskallettiin lähteä jo yhden taluttajan kanssa ja loppumatkasta mentiin hetken aikaa kokonaan ilman taluttajaa. Vielä ei apumiestä jätetä kokonaan pois matkasta, mutta ensi kerralla hänkin voinee jo hypätä kärryjen kyytiin.


Ajokertoja on nyt tarkoitus pikku hiljaa lisätä, mutta suurin osa lenkkeilystä tapahtuu edelleen Nipan mukana irrallaan juosten. Tällä hetkellä saadaan lenkeillä ihastella aivan ihanaa ruskaa!



maanantai 30. syyskuuta 2019

Sänkkärikauden aloitus

Vihdoin ja viimein pellot puitiin ja paalattiin ja päästiin taas sänkkärille! Koko kesänä ei ole ollut käytettävissä paikkaa, jossa Kamu-varsaa olisi voinut ulkoiluttaa vapaana. Tosin onhan se onneksi laitumella ollut ja on edelleen, joten liikuntaa se on kyllä saanut. Mutta ihan eri tavalla se kuitenkin innostuu rallittelemaan, kun pääsee avoimelle pellolle!

Vähän kyllä jännitti, että mahtaako Kamu ylipäätään enää seurata Nipan perässä vapaana, vai jääkö se mieluummin pihaan seurustelemaan muiden hevosten kanssa. Arvelin kyllä, että se lähtee. Kamu ei ole ollenkaan vielä havainnut olevansa ori. Tammoille se vain naksuttelee hampaita alistuvasti kuin pikku varsat ikään, eikä se myöskään osoita mitään tarvetta haastaa riitaa aikuisen oriin, Geren kanssa.

Pellolle päin menossa. 
 Ja kuten arvelinkin niin kyllähän se varsa lähti Nipan mukaan ihan samaan malliin kuin keväälläkin. Pellolta ei ole näköyhteyttä tallille eikä toisiin hevosiin, joten tuskin sieltä myöskään kesken kaiken tulee tarvetta lähteä omin luvin pois.

Syöpöttelyä.
Nipan kanssa olin liikkeellä taluttaen ja menimme pääasiassa käyntiä, välillä pysähtyen syöpöttelemään. Pellolla vielä olevia paaleja käytiin myös useaan kertaan ihmettelemässä ja vähän maistamassakin. Kovin railakkaita revittelyjä ei Kamukaan harrastanut, kun Nipa pääasiassa vain käveli. Seuraavalla kerralla mennään niin, että Nipa on ratsain tai kärryillä, niin eiköhän varsaankin saada vähän enemmän vauhtia!

Kamu on hankkinut kesän aikana harjaan vaaleat aurinkoraidat. :)

Paalien ihmettelyä. 

Loppuun vielä pikku videopätkä. 



Kamu oli jo kertaalleen ilmoitettu näyttelyynkin Lappeenrantaan, mutta näyttely valitettavasti peruuntui osallistujapulan taka. Kouvolan näyttelyn ajankohta taas ei sovi meille, kun olemme juuri silloin syyslomareissussa. Viimeinen mahdollinen näyttely on Harjussa lokakuun lopussa. Sinne on matkaa hieman enemmän, mutta harkinnassa on, josko sinne lähdettäisiin näyttäytymään.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Parikkalan matkakisat

Nette aloitti matkaratsun uransa kesällä 2014, kypsässä 17 vuoden iässä. Silloin ajattelin, ja kirjoitinkin silloiseen blogiini, että ehkä meillä hyvässä lykyssä on pari-kolme kisavuotta edessä. Nyt olen jo muutamissa viimeisimmissä kisoissa ajatellut, että tämä on varmaankin Neten viimeinen kisa. Viime lauantaina matkasimme jälleen kerran viimeisiin kisoihimme :). Ainakin nämä todennäköisesti olivat tämän kisakauden viimeiset kisat, sillä tämän jälkeen ei Suomessa enää kisoja ole, ellei niitä sitten jostain vielä viime hetkellä Kipaan putkahda. Olin odottanut, että vielä olisi ollut ainakin halloween-kisat loka-marraskuun vaihteessa, mutta ilmeisesti niitäkään ei sitten ole. Pöh.

Perillä kohteessa.
Kisat järjestettiin meille ihan uudessa kisapaikassa, Parikkalan Oronmyllyllä, jonne oli kohtuullinen vajaan parin tunnin ajomatka. Osallistuimme 30 kilometrin luokkaan, jossa oli lisäksemme kolme osallistujaa. Nette oli tuttuun tapaan luokkansa ainoa suokki.

Valmistautumista. 
Kisaan valmistautuminen oli sujunut meillä kaikin puolin hyvin, ja sääkin suosi jälleen kerran. Aika monet matkakisat olen nyt tässä kuuden vuoden aikana käynyt, ja kertaakaan ei ole sattunut oikein huonoa keliä, mikä on suoranainen ihme nämä nykyajan säätilat huomioiden!

Kisareitti. Tuo 15 kilometrin pituinen kierros kierrettiin kahteen kertaan.
Ainoa ärsytyksen aihe oli se, että käytettävissä ei ollut minkäänlaista sykkeenmittausvälinettä, kun sekä sykekahva että sykevyö olivat juuri samaan aikaan päättäneet sanoa sopimuksen irti, enkä ehtinyt tehdä asialle mitään ennen kisoja. Hieman orvolta tuntui, kun ei voinut tarkistaa sykettä, vaikkei Neten kanssa ole mitään ongelmia koskaan sykkeen kanssa ollutkaan.

Myöskään omassa ulkomuodossani ei ollut kehumista, sillä olin autuaasti unohtanut nykyiset hius- ja huppusäännöt. Niinpä hiukseni hapsottivat miten sattuu ja jouduin piilottelemaan hupparin huppua takin sisällä. :) Hyvistä yrityksistä huolimatta sekä hiukset että huppu yrittivät koko ajan tunkea esiin. No, ehkä ensi kerralla taas muistan!

Verryttelyringissä.
Luokkamme starttasi kello 10.30. Olin päättänyt ottaa tavoitteeksi tuttuun tapaan hyväksytyn suorituksen ja 10 km/h keskinopeuden. Sen suurempia ei mielestäni ole reilua enää ikähevoselta vaatia. Nette itse oli kyllä jälleen kerran asiasta toista mieltä, ja olisi mielellään painanut menemään huomattavasti suunniteltua kovempaa. Muukin porukka eteni vauhdikkaasti ja ensimmäiseen huoltoon saavuttiin reippaasti aiemmin kuin olin kaavaillut, Huoltajani oli harhaillut ennen kuin löysi oikean paikan, ja saapui huoltopaikalle vasta kun olimme jo kurvanneet Neten kanssa paikalle. Nette oli täpinöissään eikä olisi malttanut olla paikallaan, suostui onneksi juomaan sentään vähän. Se oli juonut myös ennen starttia hyvin, ja keli oli mukavan viileä, joten kuivumisesta ei tarvinnut nyt suurta huolta kantaa. Viilentämisen osalta vähän mietin, tehdäänkö sitä vai ei, mutta kaadettiin kuitenkin yhdet kastelupullolliset vettä Neten kaulalle, ja itse jätin päällimmäisen takin pois.

Pyysin huoltajaa ottamaan tilannekuvia, ja niitä sitten myös sain. :D
Päädyin jättäytymään muusta porukasta taukopaikalla, ja annoin toisten lähteä liikkeelle paria minuuttia aikaisemmin. Kun muita ei ollut näköpiirissä, Nette rauhoittui heti ravaamaan tasaista vauhtia turhia hötkyilemättä. Kovin pitkään emme kuitenkaan ehtineet taivaltaa, kun saavutimme muun porukan. Koko loppumatka eli noin 20 km taivalsimmekin sitten kaikki neljä porukassa, ja vauhtikin rauhoittui vastaamaan paremmin suunnittelemaani.

Toinen huolto oli samassa kohdassa kuin ensimmäinenkin. Nette oli edelleen tosi täpinöissään eikä oikein arvostanut pysähdystä vaan olisi jatkanut saman tien matkaa. Tällä kertaa jatkettiin huollosta matkaa samaan aikaan muiden kanssa. Reippaan alun johdosta olimme niin hyvässä ajassa, että päädyttiin porukalla kävelemään viimeiset kilometrit hevosten palauttelemiseksi. Ihan reitin lopussa oli muutama todella jyrkkä mäki. En ole varmaan koskaan ennen ratsastanut noin jyrkkää alamäkeä! Nette kuitenkin hoiti homman niin kylmän rauhallisesti, että ei minun tarvinnut kuin istua kyydissä ja se laskeutui mäet kuin olisi ikänsä sellaista tehnyt.

Maaliin tulossa. Mun hiukset "ihan vähän" karkasivat matkan aikana letiltä. :D

Viimeiset metrit ennen maalia.
Maaliin tulimme ekana, tosin muut kisaajat olivat ihan heti kannoillamme. Aina se on kiva "voittaa", vaikkei se näissä ihanneaikaluokissa tarkoitakaan sitä, että todellisuudessa olisi kisan voittaja, kun pisteytys ratkaisee. Aikaa reissuun meni 2 tuntia, 46 minuuttia ja risat, joka antaa keskinopeudeksi 10,8 km/h.

Ekana maalissa!
Sykemittarin puuttumisen takia oli pakko ottaa palautuminen varman päälle, ja vaikka olimme maalissa ekana niin tarkastukseen päästin Neten vasta viimeisenä, 22 minuuttia maaliintulon jälkeen. Ilmeni, että sinne olisi voinut mennä jo paljon, paljon aikaisemmin, sillä syke oli enää 46. Sijoituksille emme päässeet vaan punavalkoisen ruusukkeen ja hyväksytyn suorituksen kanssa lähdimme kotiin. Mutta parempi näin päin, kuin liika hätäily ja hylkäys sen takia. Netteä ei ole vielä koskaan hylätty virallisissa matkakisoissa, ja olisi hienoa jos sama tahti jatkuisi kisauran loppuun asti. Voitoista kisaan sitten, kun kisaratsuni vaihtuu nuorempaan!

Lopputarkastuksessa huoltajan kanssa.

Palkintojenjaossa.

Koko porukan poseeraus.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Toivottavat Anna ja hevoset